Eka vuosi
Viimeisillekin rääppiäisvieraille on nyt kahvit kaadettu, kakut on syöty ja Essi monta lahjaa rikkaampi.
Onko siitä tosiaan jo vuosi? Toisaalta aika on mennyt valtavan nopeasti, toisaalta tuntuu että olen ollut isä paljon pidempään. Tasan vuosi sitten, tänä päivänä, pakkasimme pikku käärön varovasti auton takapenkille uudelta tuoksuvaan turvakaukaloon ja ajelimme kolmeakymppiä synnytyslaitokselta kotiin. Syksy oli silloinkin lämmin, sää samankaltainen: aurinkoinen, kaunis, vähän kirpeä.
Olemme vaimon kanssa muistelleet kaikkea, mitä vuoteen on mahtunut. Vaikka monet yksityiskohdat ovat jo unohtuneet, ne kaikista tärkeimmät ovat hyvin tarkasti mielessä. Yölliset puhelinsoitot sairaalaan, kun lapsivedet olivat menneet. Pitkä yö, ja aamuinen matka laitokselle. Viimeinen lounas kahdestaan ylimmän kerroksen ruokalassa. Pitkän pitkä taival, ja se, kun herätimme tuoreet isovanhemmat keskellä yötä uutisiin. Otimme käteemme nipun valokuvia ja katselimme huvittuneina, miten Essi on muuttunut pienestä nyytistä kaikesta kiinnostuneeksi taaperoksi.
Niiden valvottujen öiden univelat ovat jo aikoja sitten parantuneet, aika kultaa kai tässäkin ne muistot. Katselimme kuvista, kuinka tyttö oppi nauramaan, kierimään, nostamaan päätään. Vähän myöhemmin pyörimään paikallaan ja vähitellen liikkumaan. Kuvia ensimmäisistä vaunuretkistä (tyttö paksusti topattuna, ettei vain palellu), ensimmäisistä hampaista, ensimmäisestä kerrasta kiinteää ruokaa…
Ja kaikki tämä vain vuodessa.
