Käyttökokemuksia
Vajaan vuoden aikana tämä vanhemmuuden tunne on aika paljon arkipäiväistynyt. Essi on vakiinnuttanut paikkansa perheessämme, liikumme aika paljon kolmisin. Eikä Essin mukana kuljettamista enää juuri edes ajattele, vaan tuntuu kuin hän olisi ollut siinä jo pidempäänkin.
En toki tarkoita sitä, että oppimisen ja oppimisen riemun seuraaminen olisi tylsistynyt - päin vastoin: on upeaa saada seurata, kuinka taidot karttuvat ja kuinka ylpeä tyttö on itsestään: katso, minä osaan! Kommunikointi on helpottunut, kun hän on oppinut sanomaan “anna” ja “ei”. Jälkimmäistä seuraa usein reipas pään pudistus (sinänsä huvittavaa seurata kun Essi suuntaa kohti kiellettyjä alueita kuten sähköjohtoja samalla päätään pudistaen. Niinpä, seuraus on tiedossa mutta uteliaisuus voittaa kuitenkin).
Alkuvaiheessa lähes päivittäin ihmettelin, kuinka hän on siinä. Oho, se hengittää! Oho, se parkuu! Oho, se syö! Oho, se hymyilee! Hykertelin hiljaa mielessäni nähdessäni ohikulkijoiden ihailevia katseita. Jossain pisteessä tuntui, että ne ovat tyystin loppuneet (nytkö tyttö kasvoi liian isoksi?). Eräällä kävelylenkillä kiinnitin asiaan erityistä huomiota. Eikä mitään, edelleen mummot katselevat pitkään ja hymyilevät, niihin vain on niin tottunut.
Päivä päivältä pullukka vauvamaisuus väistyy esiin puskevan taaperon tieltä. Alun horjuvat askeleet tiukasti tukea ottaen ovat historiaa, nyt pidetään enää vähän toisella kädellä kiinni. Menohalut ovat kovat mutta uskallusta puuttuu vielä ripaus.
Alkuhuuman jälkeen olemme todenneet, ettei vanhemmuus ole aivan pelkkää onnesta soikeutta. Samat arkipäivän pienet ongelmat jatkuvat kuin ennen lastakin: imuroitko sinä jos mä pesen lattiat? kumpi käy kaupassa? mitä me syödään? ja miksi sukat lojuvat edelleen lattialla? Aikaa ongelmien ratkaisuun, aikuisten keskusteluihin ja ylipäätään kahdenkeskiseen aikaan on vain paljon vähemmän. Samalla pitää huolehtia aikatauluista - ylitöihin ei voi jäädä tuosta vain, kavereiden kanssa ei lähdetä spontaanisti kaljalle (harvoin nykyään kyllä suunnitellustikaan). Lapsukaista pitää vähitellen ryhtyä kasvattamaan ja opettamaan, mitä saa tehdä ja mitä ei.
Onneksi aikaa vanhemmaksi kasvamiselle on. Siihen mahtuu paljon virheistä opettelua, maalaisjärjen käyttämistä, yhteisten pelisääntöjen sopimista. Aika paljon vanhemmuuden peruskurssista on opittu, kun jossain vaiheessa tajuaa, ettei mihinkään asiaan ole yhtä oikeaa vaihtoehtoa.
