Faija

Viimeisillekin rääppiäisvieraille on nyt kahvit kaadettu, kakut on syöty ja Essi monta lahjaa rikkaampi.

Onko siitä tosiaan jo vuosi? Toisaalta aika on mennyt valtavan nopeasti, toisaalta tuntuu että olen ollut isä paljon pidempään. Tasan vuosi sitten, tänä päivänä, pakkasimme pikku käärön varovasti auton takapenkille uudelta tuoksuvaan turvakaukaloon ja ajelimme kolmeakymppiä synnytyslaitokselta kotiin. Syksy oli silloinkin lämmin, sää samankaltainen: aurinkoinen, kaunis, vähän kirpeä.

Olemme vaimon kanssa muistelleet kaikkea, mitä vuoteen on mahtunut. Vaikka monet yksityiskohdat ovat jo unohtuneet, ne kaikista tärkeimmät ovat hyvin tarkasti mielessä. Yölliset puhelinsoitot sairaalaan, kun lapsivedet olivat menneet. Pitkä yö, ja aamuinen matka laitokselle. Viimeinen lounas kahdestaan ylimmän kerroksen ruokalassa. Pitkän pitkä taival, ja se, kun herätimme tuoreet isovanhemmat keskellä yötä uutisiin. Otimme käteemme nipun valokuvia ja katselimme huvittuneina, miten Essi on muuttunut pienestä nyytistä kaikesta kiinnostuneeksi taaperoksi.

Niiden valvottujen öiden univelat ovat jo aikoja sitten parantuneet, aika kultaa kai tässäkin ne muistot. Katselimme kuvista, kuinka tyttö oppi nauramaan, kierimään, nostamaan päätään. Vähän myöhemmin pyörimään paikallaan ja vähitellen liikkumaan. Kuvia ensimmäisistä vaunuretkistä (tyttö paksusti topattuna, ettei vain palellu), ensimmäisistä hampaista, ensimmäisestä kerrasta kiinteää ruokaa…

Ja kaikki tämä vain vuodessa.

Me satuimme saamaan ehkä maailman parhaan päiväkodin lapsellemme. Tai on sinne kyllä vartin kävelymatka, lähin hoitopaikka olisi ollut naapurikorttelissa. Mutta muuten emme ole löytäneet juuri valittamisen aiheita. Päin vastoin:

Ainoanakaan aamuna ei tyttömme ole jäänyt hoitoon vastahakoisesti. Yleensä siinä vaiheessa, kun ulkovaatteet on riisuttu, on Essillä jo niin paljon muuta tekemistä ettei isälle vilkuteta. Hoitajien antamasta vaikutelmasta (ja erittäin alhaisesta vaihtuvuudesta) päätellen myös henkilökunta viihtyy talossa, ja se varmasti vaikuttaa suoraan siihen miten muksuja hoidetaan. Iltapäivällä on vaikeuksia saada lapsi lähtemään hiekkalaatikkoleikkien ja keinumisen keskeltä kotiin.

Vielä pari viikkoa sitten kerroin, kuinka yöt ovat levottomia. Enää ei siitä ole tietoakaan, kun tyttö nukahtaa iltauutisten ja urheiluruudun jälkeen, ja herää seuraavan kerran aamuseitsemältä. Zombie-vanhemmat on taas haudattu, kunnon yöunten jälkeen on herkkua huomata kuinka kotona ja töissä saa taas jotain aikaiseksi.

Vain yksi kysymys: Miksi ihmeessä ne, joiden harteilla lepää vastuu yhteiskuntamme pienimpien hoidosta, saavat tällaista palkkaa?

Vajaan vuoden aikana tämä vanhemmuuden tunne on aika paljon arkipäiväistynyt. Essi on vakiinnuttanut paikkansa perheessämme, liikumme aika paljon kolmisin. Eikä Essin mukana kuljettamista enää juuri edes ajattele, vaan tuntuu kuin hän olisi ollut siinä jo pidempäänkin.

En toki tarkoita sitä, että oppimisen ja oppimisen riemun seuraaminen olisi tylsistynyt - päin vastoin: on upeaa saada seurata, kuinka taidot karttuvat ja kuinka ylpeä tyttö on itsestään: katso, minä osaan! Kommunikointi on helpottunut, kun hän on oppinut sanomaan “anna” ja “ei”. Jälkimmäistä seuraa usein reipas pään pudistus (sinänsä huvittavaa seurata kun Essi suuntaa kohti kiellettyjä alueita kuten sähköjohtoja samalla päätään pudistaen. Niinpä, seuraus on tiedossa mutta uteliaisuus voittaa kuitenkin).

Alkuvaiheessa lähes päivittäin ihmettelin, kuinka hän on siinä. Oho, se hengittää! Oho, se parkuu! Oho, se syö! Oho, se hymyilee! Hykertelin hiljaa mielessäni nähdessäni ohikulkijoiden ihailevia katseita. Jossain pisteessä tuntui, että ne ovat tyystin loppuneet (nytkö tyttö kasvoi liian isoksi?). Eräällä kävelylenkillä kiinnitin asiaan erityistä huomiota. Eikä mitään, edelleen mummot katselevat pitkään ja hymyilevät, niihin vain on niin tottunut.

Päivä päivältä pullukka vauvamaisuus väistyy esiin puskevan taaperon tieltä. Alun horjuvat askeleet tiukasti tukea ottaen ovat historiaa, nyt pidetään enää vähän toisella kädellä kiinni. Menohalut ovat kovat mutta uskallusta puuttuu vielä ripaus.

Alkuhuuman jälkeen olemme todenneet, ettei vanhemmuus ole aivan pelkkää onnesta soikeutta. Samat arkipäivän pienet ongelmat jatkuvat kuin ennen lastakin: imuroitko sinä jos mä pesen lattiat? kumpi käy kaupassa? mitä me syödään? ja miksi sukat lojuvat edelleen lattialla? Aikaa ongelmien ratkaisuun, aikuisten keskusteluihin ja ylipäätään kahdenkeskiseen aikaan on vain paljon vähemmän. Samalla pitää huolehtia aikatauluista - ylitöihin ei voi jäädä tuosta vain, kavereiden kanssa ei lähdetä spontaanisti kaljalle (harvoin nykyään kyllä suunnitellustikaan). Lapsukaista pitää vähitellen ryhtyä kasvattamaan ja opettamaan, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Onneksi aikaa vanhemmaksi kasvamiselle on. Siihen mahtuu paljon virheistä opettelua, maalaisjärjen käyttämistä, yhteisten pelisääntöjen sopimista. Aika paljon vanhemmuuden peruskurssista on opittu, kun jossain vaiheessa tajuaa, ettei mihinkään asiaan ole yhtä oikeaa vaihtoehtoa.

Mitä oikein tapahtui? Miten aika voi mennä näin nopeasti?

Niin, en ole päivittänyt blogia liki pariin kuukauteen (mikä näköjään vaikuttaa myös tilaajamäärääni - oma häpeäni toki).

Tämä kesä on paahtanut ohi kuin Pendolino pääradalla. Heinäkuu oli Kerava - meni ohi niin nopeasti ettei sitä edes huomannutkaan. Elokuu oli ehkä Hämeenlinna, jossa sentään pysähdyttiin muutamaksi minuutiksi. Syyskuu on sitten se paikka jossain Tampereen ja Seinäjoen välissä, jossa pysähdytään varttitunniksi odottelemaan vastaantulevaa.

Syyskuun äkillinen saapuminen tarkoitti meille myös sitä, että Essi siirtyi tutusta kotiympäristöstä päiväkotiin hoitoon. Juu, totta kai tiesimme jo kauan sitten, että syyskuun alussa se sitten alkaa. Silti kurkkua alkoi kuristaa katsoessani pientä tyttöä, jonka jättäisimme jonkun vieraan hoidettavaksi koko päiväksi. Miten ihmeessä asiaa edes voi selittää alle vuoden ikäiselle, jonka sanavarasto koostuu kahdestakymmenestä sanasta? Ei näillä eväillä pysty kertomaan, että vaikka isiä ja äitiä ei näykään, olet turvassa ja hyvässä hoidossa täällä ja että sinut haetaan sitten pois kun on nukuttu päiväunet ja sen jälkeen leikitty. Ottavatko muut lapset noin pientä mukaan joukkoonsa, vai jääkö Essi jalkoihin “kun ei se osaa leikkiä”?

Pehmitimme laskua siten, että aluksi Essi oli pari päivää äitinsä kanssa tutustumassa paikkaan ja ihmisiin muutaman tunnin ajan. Seuraavana päivänä sitten aikaa pidennettiin vähän, ja parina päivänä sitten tyttö jäi yksin hoitoon. Tai ei tietenkään hoitoon, yksi hoitajista otti Essin erityiseen huolenpitoonsa ja katsoi että tyttö pärjää.

Miten meillä sitten on sujunut? Essi tuntuu viihtyvän, jää hoitoon ilman itkua ja vilkuttaa vain äidilleen. Tyttö on ollut jo aiemminkin kummitädin ja kummankin vanhempien hoidettavana kun olemme vaimon kanssa käyneet kahdestaan lenkillä, saunassa tai elokuvissa. Tytön sosiaalisuus auttaa varmasti myös: hän on jatkuvasti hyvin aktiivisesti ottamassa kontaktia muihin lapsiin (kiipeilipä kerran kahvilassa pöydän toiselle puolelle päästäkseen lähemmäs naapurissa istuvaa pikkupoikaa). Hoitopaikassa löytyi heti ensimmäisten päivien aikana kaksi parivuotiasta tyttöä, jotka ottivat Essin kaverikseen.

Yöt ovat olleet luonnollisestikin vähän levottomia, kun tyttö heräilee pari-kolme kertaa yössä. Omasta sängystä hän on päätynyt lähes joka yö meidän väliimme nukkumaan. Nukkukoon siinä, päätimme, jos työpäivän aikana neiti ei saa riittävästi olla vanhempiensa lähellä niin sallittakoon tämä etuisuus nyt hänelle.

***

Päätöksemme vuoksi olemme saaneet kuulla monelta taholta arvostelua. Usein kysytään perusteluita, miksi ihmeessä päädyimme tähän ratkaisuun. En tiedä mitä oikein vastaisin. Jos vaimoni jäisi vielä pariksi vuodeksi kotiin hoitamaan lasta, ei kukaan ihmettelisi asiaa. Lapsen luovuttaminen jonkun muun hoidettavaksi tuntuu olevan suuria tunteita herättävä aihe. Eräänä iltana näin vaimoni kyynelehtimässä tietokoneen ääressä, hän oli etsinyt verkosta muiden samassa tilanteessa olevien kokemuksia ja päätynyt jonkin vauvalehden keskustelupalstalle. Siellä kokemuksia kysellyt äiti oli teilattu täysin maan tasalle ja epäilty täysin hänen soveltuvuuttaan vanhemmaksi (”pitääkö niitä penskoja sitten tehdä jos ei aio niitä hoitaa?”). Me olemme saaneet kuulla samansuuntaisia kommentteja, toki hieman hienovaraisemmin ilmaistuna.

Keskustelimme aiheesta pitkään. Emme usko olevamme millään lailla huonompia vanhempia kuin ne, joissa toinen puolisoista jää kotiin hoitamaan lasta. Meidän tilanteeseemme tämä ratkaisu vain tuntui sopivan parhaiten. Itse käytin isyysvapaani pois, mutten halunnut jäädä pidemmäksi ajaksi koti-isäksi. Vaimoni halusi myös palata takaisin työelämään, mihin hänellä on täsmälleen yhtä suuri oikeus kuin minullakin.

Taannoisessa työpaikassani tutustuin eri Euroopan maiden äitiyslomakäytäntöihin. Ranskalaiset ja hollantilaiset olivat mykistyneitä kuullessaan suomalaisesta (tai laajemmin, pohjoismaisesta) käytännöstä. Heillä yhteiskunnan tukema äitiysvapaa kestää vain muutaman kuukauden, ja ainakin työkavereistani kaikki palasivat heti vapaan päätyttyä takaisin töihin. Kysyessäni, minne he lapsensa laittavat, vastaus oli “hoitoon, tietysti”. Yhdessä ruotsalaisten ja tanskalaisten kollegoideni kanssa hämmästelimme tätä. En kuitenkaan muista kuulleeni, että Ranskassa lapsista tulisi sen masentuneempia, tunnekylmiä, hyväksymistä kaikilla keinoilla hakevia nuoria kuin Suomessakaan.

No. Tässä sitä olen taas puolustelumoodissa, selittämässä ratkaisuamme. Siispä lopetan tähän.