Hyviä päätöksiä
Uudessa työpaikassani en ole tehnyt vielä tuntiakaan ylitöitä. Sähköpostissa ei ole kuin muutama hassu viesti, ei puhettakaan entisen elämän mailitulvasta joka loi koko ajan informaatioähkyä ja tunnetta siitä, että jotain tärkeää jää joka päivä tekemättä.
Kävelytreenit ovat jatkuneet viimeisen kuukauden aikana. Pienet sormet puristuvat tiukasti isän etusormien ympärille. Sitten lähdetään jalat vispaten tutustumaan uuteen elintasoon, puoli metriä entistä korkeampaan. Tutkimisen halu on suunnaton: miten ihmeessä on mahdollista, että joskus ulko-oven takana on isä, joskus äiti, joskus ihan tuntemattomia. Joskus rappukäytävä taas on ihan tyhjä.
Seuratessamme kuinka Essi suhtautuu muihin pikkuisiin, olemme vakuuttuneet siitä että kun vaimon töihinpaluu on ajankohtaista, ei tällä tytöllä ole ongelmia kavereiden saamisessa. Ulkona vaunuillessa hän on jatkuvasti vilkuttamassa muille vauvoille, huutelemassa ja nauramassa iloisesti siinä missä muut vauvat nököttävät paikallaan, korkeintaan katsovat pitkään moista räpättäjää. Tuttavapariskuntamme kahden lapsen (jo liki kouluikäisten) kanssa leikki sujui upeasti, Essi ryömi hurjaa tahtia muiden joukossa ja harmistuen välillä siitä, kun vauhti ei riittänyt kaksikon perässä pysymiseen. Itkuunhan se lopulta päättyi. Ei, keneenkään ei sattunut, vaan siihen kun vieraat lähtivät kotiin.
Niin, on ehkä helppo arvata mistä illalla nukkumaan mennessä puhuttiin. “…pitäisikö sitä Essille kaveria…?”
