Kiinteää tyytyväisyyttä
Ryhdyimme maistattamaan vähän vaille puolivuotisellemme sosesapuskaa. Epäilemme, että hän on jo aiemmin tutkimusmatkoillaan lattianrajassa maistellut pieniä makupaloja, joita siivoiluistamme huolimatta sinne on jäänyt. Nyt aloitimme virallisesti kiinteän ruoan tarjoamisen. Pikkuisella kun tuntuu olevan koko ajan nälkä, eikä mikään määrä maitoa oikein riitä.
Ensimmäinen haukkaus oli näkemisen arvoinen. Monta kertaa aiemmin, kun tyttö on nähnyt meidät syömässä, on sitteristä alkanut kuulua maiskutusta: “mulle kanssa, älkää unohtako”. Nyt kun kerrankin sai oikein luvan kanssa syödä, oli ilme ensin epäuskoinen “ihanko tosi?”, sen jälkeen varovasti pieni nokare perunaa lusikan kärjestä. Ensin oli pieni hämmennys, mitä sille soseklimpille oikein pitäisi tehdä, mutta sitten lähdettiin massuttamaan. Naps, suu aukesi ammolleen, lisää! Ja sitten syötiin ainakin kaksi pientä lusikallista. Päälle maitoa ja olo oli tyytyväinen.
Olemme kaikin puolin tyytyväisiä tilanteeseen. Vauva ei ole koko ajan nälkäisenä hamuamassa äidin rinnalle, vaan jaksaa leikkiä ja tutkia ympäristöä paremmin. Vaimo on tyytyväinen, kun hän voi liikkua talossa muutenkin kuin toinen rinta paljaana (ei sillä että minulla olisi mitään sitä vastaan). Ja minä olen tyytyväinen kun ei ole aihetta olla olematta.
Toki tähän siirtymään liittyy, öh.. tiettyjä varjopuoliakin. Ne jotka ovat kokeneet, tietävät. Pienellä luovalla ajatustuokiolla voi keksiä myös. Jes, pissakakkaa perjantaille!
