Vanhenemisesta
Täytän tänä vuonna 30. Kriisiä en suostu tunnustamaan, mutta totta kai tasakymmenten täyttyminen herättää ajatuksia.
Viimeksi tosiasioiden kohtaamiseen havahdutti harmiton huulenheitto isäni kanssa. Yritin irvailla hänen vasta hankkimalleen lierihatulle, josta hän tuntui olevan kovin ylpeä todeten olevani itse valmis hankkimaan sellaisen aikaisintaan viisikymppisenä.
“Jotain tuollaista minäkin ajattelin tuossa iässä, mietin että tässähän on pitkä aika vielä vanhaksi, vasta nelikymppinen on vanha. Sitten yhtäkkiä huomasin olevani nelikymppinen, ja pian sen jälkeen joudun pakenemaan 50-vuotisjuhlia.”
Niin, tässä vaiheessa elämä alkaa asettua jotenkin uomiinsa, enää eivät syntymäpäivät ole muuta kuin muodollisuus. Enää ei tarvitse odotella syntymäpäivää, jolloin pääsee baariin, tai pääsee aikuisempaan yökerhoon. Nyt vuodet vain vierivät vääjäämättä eteenpäin. Viisi päivää työtä, kaksi vapaata. Toistetaan sama seuraavaan lomaan saakka. Tätäkö tämä nyt sitten on? Kumppania ei enää tarvitse etsiä, sellainen on jo. Asunto on. Auto on. Perhe-elämän viettoon on jo alettu tottua.
Vanheneminen on kuitenkin myös mukavaa. Opiskeluaikojen nälkävyön kiristely on onneksi jäänyt taakse, ja nyt on mahdollista nauttia työn hedelmistä. Tässä suhteessa olemme ehkä olleet onnekkaita, myönnän sen. Vanhenemista voi jäädä ihmettelemään ja muistelemaan menneitä, sitä miten paljon helpompaa elämä olikaan silloin joskus. Valitettavasti peruutuspeiliin tuijotellessa jää kokonaan huomaamatta se, kuinka hienoja asioita tällä hetkellä tapahtuu ja mitä onkaan vielä edessä. On helppoa jäädä paikoilleen murehtimaan, mutta siitä saatava hyöty on kovin kyseenalaista.
Kolmenkympin kriisin ahdistuskohtaus lievittyi. Kävin ostamassa itselleni lierihatun.
