No jopas, koko joulukuu, uusi vuosi ja tammikuu ovat kiitäneet valtavaa vauhtia ohi, aivan kuin niitä ei olisi ollutkaan. Stressi ja kiire töissä on ollut sellaista, etten ole moista aiemmin kokenut. Jotain on pielessä, kun joka ikinen päivä töistä lähtiessä tuntuu siltä, että on jättänyt jotain tärkeää tekemättä, ja kun kerrankin lähdin kotiin neljältä tunsin huonoa omaatuntoa.
Matkan varrella on vietetty juhlapäiviä, vaihdettu vuotta ja vaippoja, jaettu joululahjoja, saateltu läheinen ihminen viimeiselle matkalle ja saatu ennakkokutsuja häihin.
Perhe-elämämme on asettunut mukavasti uomiinsa. On hienoa huomata, miten pikkuinen oppii niin valtavasti uutta koko ajan: hän pyörähtelee mahalta selälleen ja toisin päin jo sujuvasti, ja halu lähteä liikkeelle on valtava - tuskan ja harmituksen voi nähdä pikkuisen kasvoilta kun kaikista ponnisteluista huolimatta ei vartalo hievahda senttiäkään.
Toisaalta on ilahduttavaa huomata, miten pieni nyytti, joka vielä pari kuukautta sitten lähinnä vain makasi, nukkui ja söi ottaa (ja vaatii) nyt päivä päivältä enemmän kontaktia, tutkii ja tarkkailee ympäristöään, viihtyy vanhempien kanssa. Hauskinta on leikkiä piilosta - kuinka paljon riemua herättääkään kun isä yhtäkkiä ilmestyy kulman takaa, kerta toisensa jälkeen. Reaktio ei ole tyttömäistä kikatusta, vaan muistuttaa enemmänkin ehkä harakan räkätystä. Eräänä päivänä minut toivotettiin tervetulleeksi kotiin kaksiäänisellä laululla, kun vaimo ja tyttö lauleskelivat yhdessä lastenlauluja. Sanat ja sävel eivät olleet aivan samasta kappaleesta, mutta yhtä kaikki: laulua se oli myös nelikuukautiselta. Todellakin, uusi Idols-voittaja on syntynyt!
