Faija

Ensimmäinen isänpäivä, huimaa.

Aamu alkoi onnittelulaululla, ja aamukahvit täytekakulla täydennettynä tulivat tarjottimella sänkyyn. Tapa on muuttunut syntymäpäivien kohdalla enemmänkin muodolliseksi, sillä käytännön syistä laulun ja lahjomisen jälkeen tarjotin on kannettu suoraan pöytään. Tällä kertaa halusin kuitenkin nauttia tilanteesta ja herkutella kermakakulla vaaka-asennossa. Vauvammekin osallistui juhlintaan, ensin nukkumalla ruhtinaallisen pitkät yöunet, sen jälkeen hihkumalla ja jokeltelemalla omat onnittelunsa.

Päivän mittaan kertasimme valokuvista kulunutta vajaata kahta kuukautta - ensimmäiset kuvat olivat synnytyssalista, kun vauva oli vielä kiinni äidissään, ryppyisenä, alastomana ja avuttomana. Ihmettelimme jälleen kerran huiman nopeaa kehitystä, kuinka pikku rääpäle on muuttunut ympäristöään innokkaasti tarkkailevaksi otukseksi.

Illalla muun perheen mentyä jo nukkumaan, jäin olohuoneeseen istumaan. Kaadoin itselleni ensimmäisen isänpäivän kunniaksi pienen lasillisen single malt -viskiä, lisäsin joukkoon pikku tipan vettä ja aloin pohtia.

Mietin, miten oma isäni oli vajaat kolmekymmentä vuotta aiemmin ollut samassa tilanteessa viettämässä ensimmäistä kertaa isänpäiväänsä. Minä pidin tuolloin huolen aamuherätyksestä omalla tavallani, mutta kahvit tulivat hänellekin sänkyyn, näin minulle on kerrottu. Minua kuljetettiin isänpäiväkävelyllä ruskeissa samettivaunuissa pitkin kaupungin katuja, jotka varmastikin tuolloin olivat jo saaneet puhtaan valkoisen lumipeitteen. Lapsuudessahan lunta oli aina talvella, eikä kurjaa loskakeliä tarvinnut sietää ollenkaan. Isänpäivälounasta vanhempani tuskin nauttivat ravintolassa, opiskelijoita kun olivat vielä tuolloin.

Mietin sitä, miten paljon maailma onkaan muuttunut. Tuohon aikaan isät eivät juurikaan synnytyksiin osallistuneet. Kuitenkin omat vanhempani valitsivat synnytyssairaalansa sen perusteella, missä isä pääsisi mukaan synnytykseen. Sairaala oli välineiltään ja tiloiltaan auttamattoman vanhentunut, ja nykyään sen toiminta onkin jo loppunut. Ilmapiiri ja asenne olivat kuitenkin suopeat uusille ajatuksille, mikä viehätti omia vanhempiani. Isä pääsi todistamaan syntymistäni, vaikkei nykyisistä perhehuoneista ollut silloin kuultukaan. Suurin osa synnytyksistä hoidettiin vielä suurissa synnytyssaleissa, joissa ei yksityisyydestä ollut tietoakaan - viereisessä sängyssä kun usein oli yhtä lailla synnytys meneillään.

Myös myöhemmin isä on ollut paljon mukana kasvattamassa minua, erityisesti tukemassa henkisesti kun olen tukea tarvinnut. Ongelman koolla ei niin väliä - oli se sitten siitä ettei joku saman kadun lapsista halunnutkaan leikkiä kanssani, tai että fillari kaipasi korjaamista, tai muuten vain halusin keskustella isän kanssa. Myöhemmin kasvettuani isommaksi, puheenaiheet ovat muuttuneet myös aikuismaisemmiksi. Tärkeintä on koko ajan ollut, että olen voinut kokea, että isä ottaa minut tosissaan ja kohtelee minua tasaveroisena keskustelukumppanina, yrittämättä asettua yläpuolelleni. Tästä olen erityisen kiitollinen.

Parasta, mitä minä voin vuorostani tehdä, on siirtää tuosta kokemastani hyvästä omalle tyttärelleni niin paljon kuin vain mahdollista. Tosin niitä lumisia talvia en pysty lupaamaan.