Faija

Tampereen yliopiston tutkijan Nina Halmeen mukaan pikkulapsen isällä ei ole helppoa. Hän tutki väitöskirjassaan 3-6 -vuotiaiden lasten isiä. Tulokset ovat huimia: Parisuhdeongelmat ovat yleisiä, ja moni on jopa harkinnut eroa. Jopa 40 % kuuluu alkoholin käyttäjien riskiryhmään. Aika huimaa.

Mistähän tämä sitten oikein kertoo? Onko isäksi tuleminen ja isänä oleminen niin rankkaa ja vaikeaa, että se ajaa koko parisuhteen karille? Vai ovatko isälle eri puolilta asetettavat vaatimukset niin kovia, ettei niistä selviä täysijärkisenä?

Lapsen tullessa mukaan parisuhteeseen on isän helppoa tuntea itsensä ulkopuoliseksi äidin ja lapsen suhteessa. Kun isyyslomat on pidetty ja töihin paluu on edessä, kutistuu päivittäinen yhdessä puuhailu, lapseen tutustuminen ja siteiden luominen niihin muutamiin töiden ja harrastusten jälkeisiin vapaisiin tunteihin tai viikonloppuihin.

Äidillä luontainen yhdessä olo lapsen kanssa alkaa jo odotusaikana. Vaimoni kertoi, että vauvan ollessa vielä hänen vatsassaan, ei hän silti tuntenut että vauva olisi osa häntä, vaan että siellä jossain on toinen ihminen. Tutustuminen alkaa jo varhaisessa vaiheessa, kun lapsi alkaa antaa merkkejä olemassaolostaan. Isällä koko prosessi käynnistyy toden teolla vasta siinä vaiheessa, kun nyytti on konkreettisesti omassa sylissä. Aikaa on vähän, isyysvapaata saa vain viikkoja. Tästä ajasta pitäisi pystyä ottamaan kaikki irti, sillä taloudellisen tilanteen asettamat rajat estävät useimmiten molempien vanhempien yhtäaikaisen kotiin jäämisen. Äitiysvapaa kestää huomattavasti pidempään, jolloin side äidin ja lapsen välillä pystyy vahvistumaan - äiti oppii tuntemaan lapsensa tavat ja temput vapaansa aikana paljon paremmin kuin isä. Tai tältä se ainakin tällä hetkellä tuntuu.

Olen karsinut omasta ohjelmastani pois “ei-välttämättömät” harrastukset, jotta voin olla mahdollisimman paljon kotona. Työnkuvani on onneksi sellainen, ettei siihen kuulu juurikaan asiakkaiden tapaamista ja kestitystä vapaa-ajalla, jolloin iltaohjelma on pitkälti itseni vapaasti muokattavissa. Viikonloput olen lähes kokonaan pyhittänyt vauvan kanssa puuhailulle. Silti minusta tuntuu, etten ole ollenkaan riittävästi perheen parissa. Vauvan hoitaminen on äärimmäisen intensiivistä - yllätys meille vaikka olimme tähän henkisesti varautuneetkin - eikä aikaa parisuhteen hoitoon jää ollenkaan niin paljon kuin eVs (ennen Vauvan syntymää).

Onkohan tämä alkavaa kaamosmasennusta?