Faija

Ensimmäinen isänpäivä, huimaa.

Aamu alkoi onnittelulaululla, ja aamukahvit täytekakulla täydennettynä tulivat tarjottimella sänkyyn. Tapa on muuttunut syntymäpäivien kohdalla enemmänkin muodolliseksi, sillä käytännön syistä laulun ja lahjomisen jälkeen tarjotin on kannettu suoraan pöytään. Tällä kertaa halusin kuitenkin nauttia tilanteesta ja herkutella kermakakulla vaaka-asennossa. Vauvammekin osallistui juhlintaan, ensin nukkumalla ruhtinaallisen pitkät yöunet, sen jälkeen hihkumalla ja jokeltelemalla omat onnittelunsa.

Päivän mittaan kertasimme valokuvista kulunutta vajaata kahta kuukautta - ensimmäiset kuvat olivat synnytyssalista, kun vauva oli vielä kiinni äidissään, ryppyisenä, alastomana ja avuttomana. Ihmettelimme jälleen kerran huiman nopeaa kehitystä, kuinka pikku rääpäle on muuttunut ympäristöään innokkaasti tarkkailevaksi otukseksi.

Illalla muun perheen mentyä jo nukkumaan, jäin olohuoneeseen istumaan. Kaadoin itselleni ensimmäisen isänpäivän kunniaksi pienen lasillisen single malt -viskiä, lisäsin joukkoon pikku tipan vettä ja aloin pohtia.

Mietin, miten oma isäni oli vajaat kolmekymmentä vuotta aiemmin ollut samassa tilanteessa viettämässä ensimmäistä kertaa isänpäiväänsä. Minä pidin tuolloin huolen aamuherätyksestä omalla tavallani, mutta kahvit tulivat hänellekin sänkyyn, näin minulle on kerrottu. Minua kuljetettiin isänpäiväkävelyllä ruskeissa samettivaunuissa pitkin kaupungin katuja, jotka varmastikin tuolloin olivat jo saaneet puhtaan valkoisen lumipeitteen. Lapsuudessahan lunta oli aina talvella, eikä kurjaa loskakeliä tarvinnut sietää ollenkaan. Isänpäivälounasta vanhempani tuskin nauttivat ravintolassa, opiskelijoita kun olivat vielä tuolloin.

Mietin sitä, miten paljon maailma onkaan muuttunut. Tuohon aikaan isät eivät juurikaan synnytyksiin osallistuneet. Kuitenkin omat vanhempani valitsivat synnytyssairaalansa sen perusteella, missä isä pääsisi mukaan synnytykseen. Sairaala oli välineiltään ja tiloiltaan auttamattoman vanhentunut, ja nykyään sen toiminta onkin jo loppunut. Ilmapiiri ja asenne olivat kuitenkin suopeat uusille ajatuksille, mikä viehätti omia vanhempiani. Isä pääsi todistamaan syntymistäni, vaikkei nykyisistä perhehuoneista ollut silloin kuultukaan. Suurin osa synnytyksistä hoidettiin vielä suurissa synnytyssaleissa, joissa ei yksityisyydestä ollut tietoakaan - viereisessä sängyssä kun usein oli yhtä lailla synnytys meneillään.

Myös myöhemmin isä on ollut paljon mukana kasvattamassa minua, erityisesti tukemassa henkisesti kun olen tukea tarvinnut. Ongelman koolla ei niin väliä - oli se sitten siitä ettei joku saman kadun lapsista halunnutkaan leikkiä kanssani, tai että fillari kaipasi korjaamista, tai muuten vain halusin keskustella isän kanssa. Myöhemmin kasvettuani isommaksi, puheenaiheet ovat muuttuneet myös aikuismaisemmiksi. Tärkeintä on koko ajan ollut, että olen voinut kokea, että isä ottaa minut tosissaan ja kohtelee minua tasaveroisena keskustelukumppanina, yrittämättä asettua yläpuolelleni. Tästä olen erityisen kiitollinen.

Parasta, mitä minä voin vuorostani tehdä, on siirtää tuosta kokemastani hyvästä omalle tyttärelleni niin paljon kuin vain mahdollista. Tosin niitä lumisia talvia en pysty lupaamaan.

Ensimmäistä kertaa vauvan kanssa lastenvaatekaupassa, teimme pikku poikkeaman ulkoilureissulla. Unet katkesivat saman tien ja vaunuista alkoi kuulua hihkumista.

Ei epäilystäkään, ihan on äitiinsä tullut.

Vaikka auringonvalosta pääseekin näin kellon siirtämisen jälkeen nauttimaan lähinnä toimiston ikkunan läpi, ei tämä nyt aivan niin synkkää ole. Kotona on oma pieni aurinko, joka on viimeisen kahden päivän aikana oppinut nauramaan ja hymyilemään. Ja kun taito on opittu, on sitä myös käytettävä. Valloittavia hymyjä ovat saaneet osakseen äidin ja isän lisäksi lähistön pehmolelut, parisängyn koristetyyny, kahvinkeitin keittiössä ja kylppärin pyykkikori.

Mutta peilin edessä ilme muuttuu nopeasti vakavaksi. Joku kumma toukka on siellä aina tuijottamassa takaisin, yrittää matkiakin jokaista ilmettä. Parempi pysytellä vähän kauempana, eihän sitä tiedä mitä se ihmeotus vielä saa päähänsä!

Tampereen yliopiston tutkijan Nina Halmeen mukaan pikkulapsen isällä ei ole helppoa. Hän tutki väitöskirjassaan 3-6 -vuotiaiden lasten isiä. Tulokset ovat huimia: Parisuhdeongelmat ovat yleisiä, ja moni on jopa harkinnut eroa. Jopa 40 % kuuluu alkoholin käyttäjien riskiryhmään. Aika huimaa.

Mistähän tämä sitten oikein kertoo? Onko isäksi tuleminen ja isänä oleminen niin rankkaa ja vaikeaa, että se ajaa koko parisuhteen karille? Vai ovatko isälle eri puolilta asetettavat vaatimukset niin kovia, ettei niistä selviä täysijärkisenä?

Lapsen tullessa mukaan parisuhteeseen on isän helppoa tuntea itsensä ulkopuoliseksi äidin ja lapsen suhteessa. Kun isyyslomat on pidetty ja töihin paluu on edessä, kutistuu päivittäinen yhdessä puuhailu, lapseen tutustuminen ja siteiden luominen niihin muutamiin töiden ja harrastusten jälkeisiin vapaisiin tunteihin tai viikonloppuihin.

Äidillä luontainen yhdessä olo lapsen kanssa alkaa jo odotusaikana. Vaimoni kertoi, että vauvan ollessa vielä hänen vatsassaan, ei hän silti tuntenut että vauva olisi osa häntä, vaan että siellä jossain on toinen ihminen. Tutustuminen alkaa jo varhaisessa vaiheessa, kun lapsi alkaa antaa merkkejä olemassaolostaan. Isällä koko prosessi käynnistyy toden teolla vasta siinä vaiheessa, kun nyytti on konkreettisesti omassa sylissä. Aikaa on vähän, isyysvapaata saa vain viikkoja. Tästä ajasta pitäisi pystyä ottamaan kaikki irti, sillä taloudellisen tilanteen asettamat rajat estävät useimmiten molempien vanhempien yhtäaikaisen kotiin jäämisen. Äitiysvapaa kestää huomattavasti pidempään, jolloin side äidin ja lapsen välillä pystyy vahvistumaan - äiti oppii tuntemaan lapsensa tavat ja temput vapaansa aikana paljon paremmin kuin isä. Tai tältä se ainakin tällä hetkellä tuntuu.

Olen karsinut omasta ohjelmastani pois “ei-välttämättömät” harrastukset, jotta voin olla mahdollisimman paljon kotona. Työnkuvani on onneksi sellainen, ettei siihen kuulu juurikaan asiakkaiden tapaamista ja kestitystä vapaa-ajalla, jolloin iltaohjelma on pitkälti itseni vapaasti muokattavissa. Viikonloput olen lähes kokonaan pyhittänyt vauvan kanssa puuhailulle. Silti minusta tuntuu, etten ole ollenkaan riittävästi perheen parissa. Vauvan hoitaminen on äärimmäisen intensiivistä - yllätys meille vaikka olimme tähän henkisesti varautuneetkin - eikä aikaa parisuhteen hoitoon jää ollenkaan niin paljon kuin eVs (ennen Vauvan syntymää).

Onkohan tämä alkavaa kaamosmasennusta?