Grande finale
Juuri sairaalasta kotiutuneena on olo aika väsynyt, joten jääköön tämä päivitys lyhyeksi.
Lähdimme liikkeelle perjantaiaamuna, ajelimme sairaalaan pahimman aamuruuhkan hellitettyä. Päivän odottelun ja kypsyttelyn jälkeen, perjantai-illan käännyttyä lauantaiaamun puolelle, kuului se parkaisu jota ehdittiin jo odottaa. Meille syntyi terve tyttölapsi, 3,4 kiloa ja mittaa täsmälleen puolen metrin mittatikun päästä päähän.
Etukäteen odotin että tunteet olisivat enemmänkin pinnassa syntymän hetkellä, mutta päällimmäinen tunne oli syntymähetkellä helpotus, toisaalta siitä että odotus oli vihdoin päättynyt ja kaikki sujui loppuun (tai alkuun) saakka hyvin, toisaalta siitä että vaimoni pitkä tuskainen olo loppui kun pikkuinen ponkaisi maailmaan.
Viimeiset päivät olemme tutustuneet kolmisin toisiimme, etsineet jonkinlaista vuorokausirytmiä ja yrittäneet ymmärtää, mistä kulloisessakin itkussa on kyse. Välillä vaipat ovat töhrössä, välillä on nälkä ja joskus muuten vain seura kelpaisi. Enimmäkseen pikkuinen kuitenkin vain tykkää nukkua. Parin päivän ajan pitkät unet ovat osuneet iltapäivään, ja aktiivinen osuus päivästä taas aamuyön tunteihin. Ei taida vauva vielä ymmärtää kellon päälle juuri mitään.
Onnellisuusmittari asteikolla 1-100 on täysin tapissa, uskokaa pois.
