Faija

Tuntui jotenkin asiaankuulumattomalta jatkaa vanhalla bloginimellä. Koska ajanhallinnan merkitys korostuu nykyisessä elämäntilanteessa entisestään, tiivistän blogini nimeä. Jatkossa tämä blogi löytyy nimellä Faija.

Isot kiitokset myös onnitteluista!

Juuri sairaalasta kotiutuneena on olo aika väsynyt, joten jääköön tämä päivitys lyhyeksi.

Lähdimme liikkeelle perjantaiaamuna, ajelimme sairaalaan pahimman aamuruuhkan hellitettyä. Päivän odottelun ja kypsyttelyn jälkeen, perjantai-illan käännyttyä lauantaiaamun puolelle, kuului se parkaisu jota ehdittiin jo odottaa. Meille syntyi terve tyttölapsi, 3,4 kiloa ja mittaa täsmälleen puolen metrin mittatikun päästä päähän.

Etukäteen odotin että tunteet olisivat enemmänkin pinnassa syntymän hetkellä, mutta päällimmäinen tunne oli syntymähetkellä helpotus, toisaalta siitä että odotus oli vihdoin päättynyt ja kaikki sujui loppuun (tai alkuun) saakka hyvin, toisaalta siitä että vaimoni pitkä tuskainen olo loppui kun pikkuinen ponkaisi maailmaan.

Viimeiset päivät olemme tutustuneet kolmisin toisiimme, etsineet jonkinlaista vuorokausirytmiä ja yrittäneet ymmärtää, mistä kulloisessakin itkussa on kyse. Välillä vaipat ovat töhrössä, välillä on nälkä ja joskus muuten vain seura kelpaisi. Enimmäkseen pikkuinen kuitenkin vain tykkää nukkua. Parin päivän ajan pitkät unet ovat osuneet iltapäivään, ja aktiivinen osuus päivästä taas aamuyön tunteihin. Ei taida vauva vielä ymmärtää kellon päälle juuri mitään.

Onnellisuusmittari asteikolla 1-100 on täysin tapissa, uskokaa pois.

Omassa olossa ei ole valittamista, mutta vaimon tuskaisuus lisääntyy jokainen aamu, kun lähtöä ei tullutkaan. Hänelle tuo laskettu päivä näytti olevan paljon merkityksellisempi virstanpylväs kuin minulle, kiinnekohta johon mennessä kaiken on oltava valmista. Nyt kun kaikki todellakin on kotona tehty, vauvalehdet luettu ja tossut ja myssyt virkattu, käy aika kotona pitkäksi. Ja kuten Elukkakin kommentissaan kertoi, ei kaikilla pikkuisilla ole minkäänlaista kiirettä ulos leikkimään. Vaimon suurimpana pelkona on tällä hetkellä se, kuinka valtavaksi vauva ehtiikään kasvaa ja tästä luonnollisena jatkumona se, miten se mahtuu oikein sieltä vatsasta tulemaan pois.

Kun yhdistetään nämä kaksi faktoria - pieni epävarmuustekijä ja liikaa aikaa sen miettimiseen - voi pahimmillaan lopputuloksena olla pelokas, rauhaton äiti joka ei öisinkään saa nukuttua kuin katkonaisesti. Yritän parhaani mukaan rauhoitella ja tyynnytellä, hieroa hartioita ja selkää, keskustella peloista, siirtää ajatuksia muihin asioihin. Lopputulos ei tunnu olevan aivan niin hyvä kuin on ollut tarkoitus. Tuntuu siltä, kuin aiemmin niin järkevän ja älykkään naisen ajatuksiin olisi kehittynyt betonikuori jonka läpi on vaikea tunkeutua. On vain jatkettava pommitusta, hienovaraista psyykkausta, pyrittävä olemaan paikalla ja tukena. Lopullista päivämäärää kun ei tiedä vielä kukaan, ja jos jäljellä on vielä viikko tai puolitoista, on se liian pitkä aika vain olla ja odotella.

Taidanpa kiertää tänään kukkakaupan kautta kotiin.

Laskettu aika tuli… ja meni, eikä mitään tapahtunut. Tämän pelin ratkaisu siirtyi siis jatkoajalle.

Sen sijaan, että olisimme viettäneet laatuaikaa synnytyssairaalassa, teimme pitkän kävelylenkin kaupungilla. Tulimme kotiin, söimme, minä asentelin pari taulua seinälle.

Totaalisen haircut-bloggauksen jatkumisen estämiseksi päätän raporttini täältä tähän. Ruokatuntikin loppuu just.

Vain muutama päivä ennen laskettua aikaa ei pienokaisemme ole antanut vielä mitään merkkiä maailmautumisestaan. Tiedusteltaessa ajankohtaa on vastauksena yleensä pari napakkaa potkua: “Tulen kun tulen, sillä välin täällä on kaikki kunnossa”. Niinpä jatkamme odottelemista, tiedostaen tietysti sen ettei pieni yliaikaisuus ole ollenkaan tavatonta ensimmäisten lasten kohdalla.

Tätä nykyä jokaiseen puheluun vaimolta on vastattava. En uskalla olla vastaamatta, olin sitten autolla liikennevaloissa, työpaikalla palaverissa tai kaupan kassalla. Jokaisella kerralla kun saattaa tulla vastaus kysymykseen “koska?”. Tähän saakka kyse ei ole ollut kyllä mistään niin mullistavasta ja suuresta, ennemminkin ohjeistuksia siitä, montako maitopurkkia olisi soveliasta tuoda kaupasta kotimatkalla, tai ehdotuksia siitä mitä illalla voisi olla luvassa.

Näin pari päivää sitten ensimmäistä kertaa unta synnytyksestä. Siinä meille syntyi nelikiloinen tyttö.
Vaimo kertoi nähneensä myös unta synnytyksestä. Siinä saimme poikavauvan.

Panokset on asetettu pöydälle, nyt katsotaan kuka osaa nähdä parempia unia! Häviäjä vaihtaa ensimmäisen kakkavaipan.

Jos tähän mennessä kuljetulla matkalla olen jotain oppinut, on se, että tieto ei aina lisää tuskaa. Olemme käyneet sekä synnytyssairaalan että oman neuvolamme järjestämissä synnytysvalmennuksissa. Juuri päättynyt neuvolan valmennuskurssi oli kerta kaikkiaan niin hyvä, että voin varauksetta suositella sitä kaikille. Hävettää ajatellakin, että aluksi emme olleet edes siihen osallistumassa: miksi ihmeessä kävisimme kuuntelemassa samat tarinat kahteen kertaan.

Kävimme ensin sairaalan valmennuksessa, joka oli lähinnä teknillisen korkeakoulun synnytystekniikan laitoksen peruskurssi. Läpi käytiin tekniset jutut - mitä tapahtuu, mistä se tenava putkahtaakin ulos, missä asennossa ja miten kivut vaimennetaan. Neuvolan vastaava kurssi oli enemmänkin humanistisen tiedekunnan versio samasta aiheesta. Useammalla kokoontumiskerralla tunnelma vapautui, mikä oli erityisen tärkeää etenkin silloin, kun keskustelimme synnytyspeloista. Meille molemmille oli erittäin helpottavaa kuulla, kun muut osallistujat kertoivat ääneen täsmälleen samankaltaisia ajatuksia kuin meilläkin on ollut. Entä jos kätilö onkin hirviö, mitä jos epiduraalipuudutus ei onnistukaan, mitä jos en osaakaan olla vaimon tukena riittävästi…

Valmennuksen vetänyt kätilö jaksoi vastailla rauhallisesti ja asiallisesti jokaiseen kysymykseen, ilman kiirettä. Viesti oli hyvin selvä: rentona ja rauhallisena kaikki sujuu paremmin, eikä synnytystä tarvitse pelätä. Isän ei tarvitse “osata olla”, vaan mukana voi olla ihan omana itsenään. Ja vaikkei tässä olekaan mitään uutta ja mullistavaa, on helpompi sisäistää viesti kun sen kuulee jonkun muun sanomana.

Viimeiset pari viikkoa ovat ehkä jo menossa, kaikki on valmiina. Odottavan aika on pitkä.