Faija

Edellinen julkinen raapaisu elämästämme on päivätty lähes kaksi viikkoa sitten.

Ei, lomailun makuun en ole vielä päässyt. Jokainen vaivalla hankittu lomapäivä on vielä käyttämättömänä edessäpäin. Eikä kiire töissäkään ole esteenä. Tähän aikaan vuodesta ei puhelin pärise, eivätkä turhat ja pitkäveteiset kokoukset pääse rytmittämään työpäivän kulkua. Sähköpostitulva on hetkeksi laantunut, aivan kuin joku olisi sulkenut padon juoksutusluukut. Padon toisella puolella postimassat kerääntyvät odottamaan alkusyksyä, jolloin polkaistaan jälleen uudet projektit käyntiin: suunnittelethan tuon, pidä huolta että tämä tulee hoidettua, tästä aikataulusta ei voida livetä. Kaikki tämä odottaa vasta oman lomani tuolla puolen, joten niistä ei kannata vielä kantaa murhetta.

Lämpimän kesäilman aikaansaama seesteinen kiireettömyys on ottanut koko elämänpiirin otteeseensa. Juu, kultani vatsa kasvaa päivä päivältä. Pikku matkustaja on vaihtelevan aktiivinen. Usein iltaisin, ympäristön hälinän ja metelin vaimennuttua pikkuinen ottaa osaa keskusteluihimme, ainakin hän reagoi ääniimme liikkuen ja pyörähdellen turvallisessa yksiössään. Silloin, kun juttujen taso laskee turhan alas, saa äiti mojovan potkun kylkiluihinsa tai mihin nyt pieni jalka sattuukin sojottamaan.

Olemme nauttineet illoistamme sellaisten asioiden parissa, joita emme välttämättä enää ensi heinäkuussa pysty näin joustavasti harrastamaan. Elokuvissa, teatterissa tai konserteissa käymme vuoden päästä joko kolmisin tai sitten liikkeellelähtö tapahtuu lastenvahdin metsästyksellä. Olemme tehneet kävelylenkkejä vielä kun vatsa ei ole päässyt paisumaan liikkumista haittaavaksi, grillanneet, kyläilleet, autoilleet, jopa käyneet juomassa terassilla yhdet.

Sillä välin toisaalla, Siiveniskuissa on mielenkiintoinen kirjoitus toiselta laidalta - erittäin hyvä kirjoitus siitä, miksi kirjoittaja ei aio perhettä perustaa. Myös omassa ystäväpiirissäni on ihmisiä, joilla on samankaltaiset mielipiteet perhe-elämästä: pelkkää rajoitetta ja painolastia.

En lähde heittelemään kiviä, mutta muutamia ajatuksia samasta teemasta olen pyöritellyt mielessäni jo aiemmin. Siitä lisää myöhemmin, kunhan olen saanut kasattua, lajiteltua ja viikattua ajatukseni tekstiksi ja puserrettua ne ymmärrettävään muotoon.

Rakas Kirjeenvaihtoystävämme on aktivoitunut melko lailla. Tuli postista ilmoitus, että paketti olisi saapunut, ja niin kuin ounastelimmekin, äitiyspakkaus oli saapunut.

Kela oli jostain syystä käyttänyt Rukka-bulvaania, olisiko sitten hieman häpeillyt yhtäkkistä postiryöppyään. Tiedätte varmaan tunteen, kun monen vuoden jälkeen sopii vanhan ystävän kanssa tapaamisen kahvilaan, jossa toteaa ettei kumpikaan ole muuttunut muuta kuin vähän vatsan seudulta ja ohimoilta. On mukavaa, ja sovitaan että pidetään enemmän yhteyttä, käydään vaikka joku ilta oluella töiden jälkeen. Kuitenkin pitää miettiä milloin oikein voisi ottaa yhteyttä, ettei toinen sitten erehdy luulemaan että asiassa olisi koira haudattuna, vähintäänkin vekseliin ollaan nimeä hakemassa tai jotain.

Yhtä kaikki, pakkauksen sisältö oli kyllä hämmästyttävän hieno. Vaikka se turkoosi haalari on melkoista neuvostodesignia, oli muu sisältö yllättävän laadukasta, tyylikästä ja käyttökelpoista. Vaikka toisaalta tiedostan hyvin, että pakkaus on verorahoilla hankittu ja siten moneen kertaan maksettu, on se silti melkoinen taidonnäyte suomalaisesta sosiaaliturvasta. Jokainen halukas saa pakkauksen, ja sillä pääsee mainiosti vähintäänkin alkuun: käyttöarvo on moninkertainen verrattuna siihen, jos paketin ottaisikin rahana.

Kiitos, Rakas Kirjeenvaihtoystävä!