Faija

Juhannusaattona kävi hyvin selväksi se, miten erilaisella tyylillä miehet ja naiset suhtautuvat odotukseen.

Siinä missä naiset keskustelivat odotukseen liittyvistä tuntemuksista, pahoinvoinneista, syömisestä ja lastenvarusteiden hankinnasta, samaan aikaan miesten saunassa aihetta sivuttiin siinä futiksen jälkeen, autokeskustelun lomassa.

- Teille on sitten tenavakin tulossa.
- Joo, syyskuussa.
- Ihan tarkoituksella hankittu?
- Jep, vähän ajoitus yllätti mutta ihan toivottu on.
- No, siinähän se sitten elämä muuttuu.
- Niin on, mutta johan tässä taitaa olla aika asettua aloilleen ja kasvaa vähän aikuisemmaksi.
- No niinhän se.
…

Vaikkei lapsen saamisessa nyt periaatteessa olekaan mitään ihmeellistä, niin silti tunnen itseni eräänlaiseksi pioneeriksi. Pariskunnista, jotka olivat viettämässä juhannusta yhdessä kanssamme, olemme ensimmäiset asialla. Lapsiaihe ainakin miesporukassa herätti siis suunnilleen yhtä vilkasta keskustelua kuin japanilaisten origamien taitteluvinkit. Toisaalta oli mukava keskustella välillä jostain muustakin kuin siitä, minkä väriset vaunut nyt oikeastaan olisivatkaan ne kaikkest hienomppi. Niinpä pätkä päätettiin asiaankuuluvaan nyökyttelyyn ja hiljaisuuteen, jonka katkaisi pieni olutpullosta kuulunut hörps.

Vaikka tavallaan on hienoa olla oman lähipiirin tienraivaajana, välillä olen sellaisella korpivaelluksella josta ei hevillä ihmisten ilmoille selvitä. Ongelmien pohtimisessa jonkun jo saman rumban läpikäyneen kanssa keskustelu on paras vaihtoehto, ja jos tällaisia henkilöitä ei omassa lähipiirissä ole, on olo jokseenkin orpo.

Löysin keskustelukumppanin aika yllättävältä taholta. Bisnesyksikköni johtaja on aika onnistuneesti yhdistänyt useamman lapsen isyyden ja nousujohteisen uran, jotain samansuuntaista mihin itsekin haluan pystyä. Tärkeämpää on kuitenkin se, että pystyn ihan oikeasti sparraamaan ajatuksiani jonkun kanssa, joka liikkuu suunnilleen samalla ajatusten tasolla kuin minä. Iso helpotus!