Jollain lailla odotusaika muistuttaa armeija-aikaa: Normaalit arkirutiinit rullaavat, päivittäin ei tapahdu kovin paljon mitään sellaista joka poikkeaisi ihan tavallisesta elämästä (noh, jos pienet sivuprojektit jätetään huomiotta). Silti elämä kulkee vääjäämättä kohti Suurta Päivää, jolloin elämä alkaa. Intissä TJ-laskuri raksutti kohti oman elämän alkua, aikaa jolloin itse saisi päättää ja määrätä täysin, mitä oikein haluaa milloinkin tehdä.
Nyt samassa laskurissa jäljellä olevien päivien määrä on jonkin verran epämääräisempi, ja Suuren Päivän jälkeen ei todellakaan tarvitse itse päättää ja määrätä, milloin ja mitä haluaa tehdä. Nähtäväksi jää, siirtyykö aamuherätyskin nykyisestä “siinä joskus kun nyt jaksaa nousta” lähemmäs armeija-ajan 06.00 kuultavaa karjahdusta.
Saimme vahvistuksen siihen, että pääsemme synnytyssairaalassa koko perhe yhteiseen omaan huoneeseen. Tämä oli jopa pieni yllätys, sillä ymmärtääksemme huoneet ovat erittäin kysyttyjä. Mukava tietysti näin päin: jos kaikki menee loppuun saakka hyvin, niin saamme viettää heti yhteisiä hetkiä pikku tulokkaan kanssa.
Suuren Päivän valmisteluihin kuuluu myös paluu Kelan luukuille. Kaikkien täytettävien lappujen, lomakkeiden ja selvitysten viidakko jopa ahdistaa. En ole koskaan ollut kovin hyvä luoviessani läpi julkishallinnon byrokratian, ja olin onnellinen siitä, kun opintotukeni päättyi joitakin vuosia sitten. Samalla päättyi tilintekovelvollisuuteni perhesuhteistani, asumismuodostani ja muista henkilökohtaisista jutuista. Nyt on edessä paluu samaan rumbaan. 
Lukiessani isyysvapaasta kertovaa esitettä minusta alkoi tuntua, että olen joko onnistunut tappamaan huomattavan osan aivosoluistani tarkemmin määrittelemättömissä olosuhteissa, tai sitten töissä käytettävä lähinnä ranskalaisista viivoista koostuva powerpoint-kieli on näivettänyt lukutaitoni takaisin akuankka-tasolle.
Herää vain kysymys, miten ihmeessä nämä asiat on hoidettu käsittämättömän byrokratian mallimaissa Ranskassa ja Italiassa?
