Faija

Tunnistamattomana kirjoittaminen on aivan hemmetin vaikeaa. On punnittava sanojaan tarkoin, mitä voi sanoa ja mitä ei, ja kuitenkin koko ajan on tunne että tulee lipsauttaneeksi jotain varomatonta. Se taas johtaa siihen että kirjoitukset jäävät ympäripyöreiksi, särmättömiksi möhkäleiksi - jotka eivät kuitenkaan tyydytä kirjoittamisen tarvettani - tai sitten päädyn kertoilemaan arkipäivän tavanomaisuuksia. Sikäli kun niitä esikoislapsen kanssa sitten onkaan: ihmettelemistä riittää vieläkin joka päivä.

Nykyisessä tilanteessa, kuten itse sen näen, minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko tulla kaapista ulos, julkistaa nimi ja naama (joissa toinen johtaa väistämättä toiseen) ja liittyä kasvavaan julkiblogaajien joukkoon. En kuitenkaan aio tehdä sitä tässä kontekstissä, syitä siihen on aika iso kourallinen.

On siis tullut aika päästää riutunut blogini tuskistaan, lyödä kannet kiinni ja kiittää kaikkia perheemme arjessa mukana eläneitä. Blogien löytäminen on ollut mahtava asia, eikä lukulistani ole ollut ainakaan pienenemään päin. Olen jatkossakin paikkeilla, eikä sitä koskaan tiedä vaikka kirjoittamisen tarve iskisi uudelleen.

Kiitos.

Pikkuinen ripaus puuttuvaa rohkeutta löytyi eilen, kun Essi irrotti otteensa isän käsistä ja käveli vakaasti kaikki kolme askelta äidin syliin. Ja sitten sama matka toiseen suuntaan. Ja toiseen. Ja toiseen. Ja toiseen.

Voi sitä pienen ihmisen riemua, kun huomasi että näinhän tämä homma toimii. Illalla oli vaikeaa saada tyttöä rauhoittumaan ja nukkumaan, oli raukka edelleen niin innoissaan.

Enpä olisi uskonut, että eräänä aamuna wc:stä poistumiseni estää tielle kärrätty virtahepo.

Sekä vaimoni että minä työskentelemme tehtävissä, jotka ainakin työpaikkailmoituksissa luokitellaan “vaativiksi asiantuntijatehtäviksi”. Käytännön tasolla se tarkoittaa sitä, että työ on pitkälti itseohjautuvaa ajatustyötä. Se tarkoittaa myös sitä, että tehtävien aikataulutuksesta ja niistä kiinnipitämisestä on huolehdittava itse. Työaika itsessään ei ole kovin merkityksellinen tekijä, voimme molemmat päättää varsin vapaasti, milloin töitä oikein teemme. Asian kääntöpuolella, tehtäviin käytettävä aika on usein hyvin rajallinen ja niitä tulee aika ajoin erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tällöin on todella punnittava, mitä töissä on pakko tehdä, mitä voi tehdä myöhemmin ja mitä kokonaan tekemättä.

Työajan raamit syntyvät siitä, että toinen lähtee aamulla aikaisin töihin, toinen vie Essin hoitoon. Iltapäivällä toinen puolestaan pystyy lähtemään jo aiemmin töistä hakemaan tytön. Näin saamme hoitopäivän pituuden rajattua suunnilleen kuuteen-seitsemään tuntiin. Teoriassa.

Tässä vaiheessa syksyä töissä on aina paljon tekemistä. On varmistettava, että kuluva vuosi saadaan kunnialla päätökseen, action planeja rustaillaan aina kun näyttää vähänkin sille, ettei tavoitteisiin päästä. Ja vaikka oma yksikkö pääsisikin, niin naapurilla menee niin huonosti, että muiden on tehtävä kaikkensa paikatakseen ongelmat. Samaan aikaan seuraavan vuoden business planien vääntäminen on kiireisimmillään. Kaikkeen on ehdittävä keskittyä, pidettävä langat käsissä ja tehtävä muutoksia (tää piti olla jo eilen) kun joku jossain on päättänyt yhtäkkiä muuttaa tyystin konsernin ohjausmallia.

Kun sama tilanne on yhtä aikaa molempien työpaikoilla, on perheen edun asettaminen etusijalle joskus todella vaikeaa. Välillä tunnen itseni surkeaksi työntekijäksi lähtiessäni töistä vaivihkaa jo kolmelta kohti päivähoitopaikkaa, kun muut jäävät painimaan action plan version 2.8 kanssa. Aina ei edes aikaisin lähteminen onnistu, kun yllättäviä deadlineja putkahtelee joskus siinä puoli kahden paikkeilla (tän on pakko ehtiä tänään). Siinäpä sitten neuvottelet vaimon kanssa, kumpi joustaa tänään.

Olen ottanut jälleen periaatteekseni sen, etten enää töistä lähdettyäni avaa kotona kannettavaa. Olen järjestelmällisesti kieltäytynyt minulle tarjotusta etäyhteyspalveluista. Edellisen työnantajan palveluksessa annoin lopulta periksi, ja pikku hiljaa kodista muotoutui toinen työpaikka. Joskus puolenyön aikoihin sähköpostia kollegalle lähetellessä tuli mietittyä, onko tässä mitään järkeä. Ja kun minuuttia myöhemmin sain vastauksen, totesin ettei todellakaan ole.

Jos tiedämme etukäteen, että molemmilla on kiireinen päivä, on meillä onneksemme apuna turvaverkosto: appivanhemmat ja sisaruksemme. Kun Essillä on tuttu hoitaja, tiedämme että hän on turvallisissa käsissä ja tuntee myös itse olonsa turvalliseksi. Tilapäisenä lapsenvahtina toimiminen tuntuu olevan myös heille mieluista, varsinkin isovanhemmat ovat välillä jopa kyselemässä, koska tarvitsisimme seuraavan kerran apua. Sen sijaan lyhyellä varoitusajalla ei tällainen järjestely onnistu, ja silloin on jomman kumman lähdettävä töistä ajoissa. Hyvin harvoin asiat ovat niistä muutamasta tunnista kiinni. Eikä se, että joku on töissä aikatauluttanut oman tekemisensä pieleen ole meidän tyttäremme syytä.

Essi vaikutti jo aamulla normaalia vaisummalta. Kotiin tullessa nokka vuosikin ja hengitys kröhisi. Annoimme kuumeeseen supon, joka tuntui helpottavan kuumetta ja muutenkin oloa.

Vaimo jäi kotiin, minä töihin. Iltapäivästä Finrexin alkoi tuntua tarpeelliselta, nyt nipistelee kurkkua eikä ajatus tunnu kulkevan mihinkään. Kotona samat kuulumiset vaimolla.

Tunnolliset työntekijät sairastavat toki viikonloppuisin.

- Maito on jääkaapissa, iltapuuro löytyy täältä. Puhelin on auki jos tulee hätä.
- Selvä, mukavaa iltaa!

Kuinka luksusta onkaan ilta ulkona aikuisten tapaan. Kysynnän ja tarjonnan laki toimii, harvinaisesta herkusta nauttii täysin siemauksin.

Ystävien kanssa syömään pitkän kaavan mukaan laaturavintolaan. Kesken jäänyttä juttua jatketaan lasillisen ääressä, keskustellaan rauhassa ilman että tyttö vaatisi koko ajan huomiota ja viihdytystä. Kieltäydymme toisista, vaikka puhelin on pysynyt koko illan mykkänä. Päätämme vapauttaa lapsenvahdin, siitä huolimatta, että kotona tyttö on jo nukahtanut - tuntia normaalia aiemmin.

Osoittaudumme kaukaa viisaiksi. Varttia vaille seitsemän saamme vaativaan sävyyn esitetyn aamuherätyksen: uuvoa nam nam! Silti aamupuuroa valmistaessa olo on kuin uudesti syntyneellä.

Viimeisillekin rääppiäisvieraille on nyt kahvit kaadettu, kakut on syöty ja Essi monta lahjaa rikkaampi.

Onko siitä tosiaan jo vuosi? Toisaalta aika on mennyt valtavan nopeasti, toisaalta tuntuu että olen ollut isä paljon pidempään. Tasan vuosi sitten, tänä päivänä, pakkasimme pikku käärön varovasti auton takapenkille uudelta tuoksuvaan turvakaukaloon ja ajelimme kolmeakymppiä synnytyslaitokselta kotiin. Syksy oli silloinkin lämmin, sää samankaltainen: aurinkoinen, kaunis, vähän kirpeä.

Olemme vaimon kanssa muistelleet kaikkea, mitä vuoteen on mahtunut. Vaikka monet yksityiskohdat ovat jo unohtuneet, ne kaikista tärkeimmät ovat hyvin tarkasti mielessä. Yölliset puhelinsoitot sairaalaan, kun lapsivedet olivat menneet. Pitkä yö, ja aamuinen matka laitokselle. Viimeinen lounas kahdestaan ylimmän kerroksen ruokalassa. Pitkän pitkä taival, ja se, kun herätimme tuoreet isovanhemmat keskellä yötä uutisiin. Otimme käteemme nipun valokuvia ja katselimme huvittuneina, miten Essi on muuttunut pienestä nyytistä kaikesta kiinnostuneeksi taaperoksi.

Niiden valvottujen öiden univelat ovat jo aikoja sitten parantuneet, aika kultaa kai tässäkin ne muistot. Katselimme kuvista, kuinka tyttö oppi nauramaan, kierimään, nostamaan päätään. Vähän myöhemmin pyörimään paikallaan ja vähitellen liikkumaan. Kuvia ensimmäisistä vaunuretkistä (tyttö paksusti topattuna, ettei vain palellu), ensimmäisistä hampaista, ensimmäisestä kerrasta kiinteää ruokaa…

Ja kaikki tämä vain vuodessa.

Me satuimme saamaan ehkä maailman parhaan päiväkodin lapsellemme. Tai on sinne kyllä vartin kävelymatka, lähin hoitopaikka olisi ollut naapurikorttelissa. Mutta muuten emme ole löytäneet juuri valittamisen aiheita. Päin vastoin:

Ainoanakaan aamuna ei tyttömme ole jäänyt hoitoon vastahakoisesti. Yleensä siinä vaiheessa, kun ulkovaatteet on riisuttu, on Essillä jo niin paljon muuta tekemistä ettei isälle vilkuteta. Hoitajien antamasta vaikutelmasta (ja erittäin alhaisesta vaihtuvuudesta) päätellen myös henkilökunta viihtyy talossa, ja se varmasti vaikuttaa suoraan siihen miten muksuja hoidetaan. Iltapäivällä on vaikeuksia saada lapsi lähtemään hiekkalaatikkoleikkien ja keinumisen keskeltä kotiin.

Vielä pari viikkoa sitten kerroin, kuinka yöt ovat levottomia. Enää ei siitä ole tietoakaan, kun tyttö nukahtaa iltauutisten ja urheiluruudun jälkeen, ja herää seuraavan kerran aamuseitsemältä. Zombie-vanhemmat on taas haudattu, kunnon yöunten jälkeen on herkkua huomata kuinka kotona ja töissä saa taas jotain aikaiseksi.

Vain yksi kysymys: Miksi ihmeessä ne, joiden harteilla lepää vastuu yhteiskuntamme pienimpien hoidosta, saavat tällaista palkkaa?

Vajaan vuoden aikana tämä vanhemmuuden tunne on aika paljon arkipäiväistynyt. Essi on vakiinnuttanut paikkansa perheessämme, liikumme aika paljon kolmisin. Eikä Essin mukana kuljettamista enää juuri edes ajattele, vaan tuntuu kuin hän olisi ollut siinä jo pidempäänkin.

En toki tarkoita sitä, että oppimisen ja oppimisen riemun seuraaminen olisi tylsistynyt - päin vastoin: on upeaa saada seurata, kuinka taidot karttuvat ja kuinka ylpeä tyttö on itsestään: katso, minä osaan! Kommunikointi on helpottunut, kun hän on oppinut sanomaan “anna” ja “ei”. Jälkimmäistä seuraa usein reipas pään pudistus (sinänsä huvittavaa seurata kun Essi suuntaa kohti kiellettyjä alueita kuten sähköjohtoja samalla päätään pudistaen. Niinpä, seuraus on tiedossa mutta uteliaisuus voittaa kuitenkin).

Alkuvaiheessa lähes päivittäin ihmettelin, kuinka hän on siinä. Oho, se hengittää! Oho, se parkuu! Oho, se syö! Oho, se hymyilee! Hykertelin hiljaa mielessäni nähdessäni ohikulkijoiden ihailevia katseita. Jossain pisteessä tuntui, että ne ovat tyystin loppuneet (nytkö tyttö kasvoi liian isoksi?). Eräällä kävelylenkillä kiinnitin asiaan erityistä huomiota. Eikä mitään, edelleen mummot katselevat pitkään ja hymyilevät, niihin vain on niin tottunut.

Päivä päivältä pullukka vauvamaisuus väistyy esiin puskevan taaperon tieltä. Alun horjuvat askeleet tiukasti tukea ottaen ovat historiaa, nyt pidetään enää vähän toisella kädellä kiinni. Menohalut ovat kovat mutta uskallusta puuttuu vielä ripaus.

Alkuhuuman jälkeen olemme todenneet, ettei vanhemmuus ole aivan pelkkää onnesta soikeutta. Samat arkipäivän pienet ongelmat jatkuvat kuin ennen lastakin: imuroitko sinä jos mä pesen lattiat? kumpi käy kaupassa? mitä me syödään? ja miksi sukat lojuvat edelleen lattialla? Aikaa ongelmien ratkaisuun, aikuisten keskusteluihin ja ylipäätään kahdenkeskiseen aikaan on vain paljon vähemmän. Samalla pitää huolehtia aikatauluista - ylitöihin ei voi jäädä tuosta vain, kavereiden kanssa ei lähdetä spontaanisti kaljalle (harvoin nykyään kyllä suunnitellustikaan). Lapsukaista pitää vähitellen ryhtyä kasvattamaan ja opettamaan, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Onneksi aikaa vanhemmaksi kasvamiselle on. Siihen mahtuu paljon virheistä opettelua, maalaisjärjen käyttämistä, yhteisten pelisääntöjen sopimista. Aika paljon vanhemmuuden peruskurssista on opittu, kun jossain vaiheessa tajuaa, ettei mihinkään asiaan ole yhtä oikeaa vaihtoehtoa.

Mitä oikein tapahtui? Miten aika voi mennä näin nopeasti?

Niin, en ole päivittänyt blogia liki pariin kuukauteen (mikä näköjään vaikuttaa myös tilaajamäärääni - oma häpeäni toki).

Tämä kesä on paahtanut ohi kuin Pendolino pääradalla. Heinäkuu oli Kerava - meni ohi niin nopeasti ettei sitä edes huomannutkaan. Elokuu oli ehkä Hämeenlinna, jossa sentään pysähdyttiin muutamaksi minuutiksi. Syyskuu on sitten se paikka jossain Tampereen ja Seinäjoen välissä, jossa pysähdytään varttitunniksi odottelemaan vastaantulevaa.

Syyskuun äkillinen saapuminen tarkoitti meille myös sitä, että Essi siirtyi tutusta kotiympäristöstä päiväkotiin hoitoon. Juu, totta kai tiesimme jo kauan sitten, että syyskuun alussa se sitten alkaa. Silti kurkkua alkoi kuristaa katsoessani pientä tyttöä, jonka jättäisimme jonkun vieraan hoidettavaksi koko päiväksi. Miten ihmeessä asiaa edes voi selittää alle vuoden ikäiselle, jonka sanavarasto koostuu kahdestakymmenestä sanasta? Ei näillä eväillä pysty kertomaan, että vaikka isiä ja äitiä ei näykään, olet turvassa ja hyvässä hoidossa täällä ja että sinut haetaan sitten pois kun on nukuttu päiväunet ja sen jälkeen leikitty. Ottavatko muut lapset noin pientä mukaan joukkoonsa, vai jääkö Essi jalkoihin “kun ei se osaa leikkiä”?

Pehmitimme laskua siten, että aluksi Essi oli pari päivää äitinsä kanssa tutustumassa paikkaan ja ihmisiin muutaman tunnin ajan. Seuraavana päivänä sitten aikaa pidennettiin vähän, ja parina päivänä sitten tyttö jäi yksin hoitoon. Tai ei tietenkään hoitoon, yksi hoitajista otti Essin erityiseen huolenpitoonsa ja katsoi että tyttö pärjää.

Miten meillä sitten on sujunut? Essi tuntuu viihtyvän, jää hoitoon ilman itkua ja vilkuttaa vain äidilleen. Tyttö on ollut jo aiemminkin kummitädin ja kummankin vanhempien hoidettavana kun olemme vaimon kanssa käyneet kahdestaan lenkillä, saunassa tai elokuvissa. Tytön sosiaalisuus auttaa varmasti myös: hän on jatkuvasti hyvin aktiivisesti ottamassa kontaktia muihin lapsiin (kiipeilipä kerran kahvilassa pöydän toiselle puolelle päästäkseen lähemmäs naapurissa istuvaa pikkupoikaa). Hoitopaikassa löytyi heti ensimmäisten päivien aikana kaksi parivuotiasta tyttöä, jotka ottivat Essin kaverikseen.

Yöt ovat olleet luonnollisestikin vähän levottomia, kun tyttö heräilee pari-kolme kertaa yössä. Omasta sängystä hän on päätynyt lähes joka yö meidän väliimme nukkumaan. Nukkukoon siinä, päätimme, jos työpäivän aikana neiti ei saa riittävästi olla vanhempiensa lähellä niin sallittakoon tämä etuisuus nyt hänelle.

***

Päätöksemme vuoksi olemme saaneet kuulla monelta taholta arvostelua. Usein kysytään perusteluita, miksi ihmeessä päädyimme tähän ratkaisuun. En tiedä mitä oikein vastaisin. Jos vaimoni jäisi vielä pariksi vuodeksi kotiin hoitamaan lasta, ei kukaan ihmettelisi asiaa. Lapsen luovuttaminen jonkun muun hoidettavaksi tuntuu olevan suuria tunteita herättävä aihe. Eräänä iltana näin vaimoni kyynelehtimässä tietokoneen ääressä, hän oli etsinyt verkosta muiden samassa tilanteessa olevien kokemuksia ja päätynyt jonkin vauvalehden keskustelupalstalle. Siellä kokemuksia kysellyt äiti oli teilattu täysin maan tasalle ja epäilty täysin hänen soveltuvuuttaan vanhemmaksi (”pitääkö niitä penskoja sitten tehdä jos ei aio niitä hoitaa?”). Me olemme saaneet kuulla samansuuntaisia kommentteja, toki hieman hienovaraisemmin ilmaistuna.

Keskustelimme aiheesta pitkään. Emme usko olevamme millään lailla huonompia vanhempia kuin ne, joissa toinen puolisoista jää kotiin hoitamaan lasta. Meidän tilanteeseemme tämä ratkaisu vain tuntui sopivan parhaiten. Itse käytin isyysvapaani pois, mutten halunnut jäädä pidemmäksi ajaksi koti-isäksi. Vaimoni halusi myös palata takaisin työelämään, mihin hänellä on täsmälleen yhtä suuri oikeus kuin minullakin.

Taannoisessa työpaikassani tutustuin eri Euroopan maiden äitiyslomakäytäntöihin. Ranskalaiset ja hollantilaiset olivat mykistyneitä kuullessaan suomalaisesta (tai laajemmin, pohjoismaisesta) käytännöstä. Heillä yhteiskunnan tukema äitiysvapaa kestää vain muutaman kuukauden, ja ainakin työkavereistani kaikki palasivat heti vapaan päätyttyä takaisin töihin. Kysyessäni, minne he lapsensa laittavat, vastaus oli “hoitoon, tietysti”. Yhdessä ruotsalaisten ja tanskalaisten kollegoideni kanssa hämmästelimme tätä. En kuitenkaan muista kuulleeni, että Ranskassa lapsista tulisi sen masentuneempia, tunnekylmiä, hyväksymistä kaikilla keinoilla hakevia nuoria kuin Suomessakaan.

No. Tässä sitä olen taas puolustelumoodissa, selittämässä ratkaisuamme. Siispä lopetan tähän.